English Русский Finnish Norwegian Lappland

Mikä CEEPRA?

CEEPRA (Collaboration Network on EuroArctic Environmental Radiation Protection and Research) on Euroopan arktisilla ja subarktisilla alueilla radioaktiivisuuteen liittyvien asioiden parissa toimivien kansallisten tutkimuslaitosten ja viranomaisten muodostama verkosto. Se muodostettiin  CEEPRA-hankkeessa, jossa verkostoitumalla pyrittiin parantamaan varautumista mahdollisiin ydinonnettomuuksiin alueella. Hanketta rahoitti EU:n alainen Kolarctic ENPI CBC –ohjelma ja se kesti kolme vuotta, maaliskuusta 2011 maaliskuuhun 2014.

EU:n ENPI-ohjelmilla rahoitettiin EU:n reuna-alueille sijoittuvia hankkeita. Kolarctic ENPI CBC oli suunnattu Suomen, Ruotsin ja Norjan arktisilla alueilla sekä Luoteis-Venäjällä toimiville hankkeille ohjelmakaudella 2007-2013.  Yhtenä ehtona Kolarctic ENPI CBC – rahoituksen saamiselle oli, että vähintään yksi hankkeen osapuolista olisi Luoteis-Venäjältä ja toinen joko Suomen tai Ruotsin arktiselta alueelta. Kaikilla ohjelman hankkeilla oli yhtenä tavoitteena parantaa rajat ylittävää yhteistyötä. Lisää tietoa Kolarctic ENPI CBC -ohjelmasta löytyy täältä.

Projektin taustaa: Radioaktiivisuus Euroopan arktisilla alueilla

Novaja Zemljan saarella Barentsinmerellä tehtiin vuosina 1955-1962 sarja ydinasekokeita, osa veden alla ja osa maalla. Näiden ja myös muiden 1950- ja -60-lukujen ydinasekokeiden päästöt saastuttivat laajoja alueita pohjoisella pallonpuoliskolla ja nostivat ihmisten, eläinten ja ympäristön radioaktiivisuustasoja. Pohjois-Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa on siitä saakka seurattu mm. väestön radioaktiivisuutta ja radioaktiivisten yhdisteiden pitoisuuksia poronlihassa ja luonnossa. Myös Tshernobylin ydinvoimalaitosonnettomuus vuonna 1986 aiheutti arktisille alueille radioaktiivisen laskeuman, joka saastutti poronlihaa, riistaa, kaloja, sieniä ja marjoja sekä vaikutti poronhoitoon laskeuma-alueella.

Ympäristön radioaktiivisuus Euroopan arktisilla alueilla on tällä hetkellä alhainen, mutta alueella ja sen lähellä on useita mahdollisia radioaktiivisten aineiden päästölähteitä. Luoteis-Venäjällä on useita ydinvoimalaitoksia sekä radioaktiivisen jätteen ja käytetyn ydinpolttoaineen varastoja, joista saattaa aiheutua radioaktiivisia päästöjä. Muita mahdollisia päästölähteitä ovat Kuolan ydinvoimalaitos, entisen Neuvostoliiton aikana Barentsinmereen ja Karanmereen upotetut ydinjätesäiliöt, ydinreaktorit ja niiden osat, ydinkäyttöiset sotilas- ja siviilialukset, arktiselle alueelle suunnitellut kelluvat ydinvoimalaitokset sekä Suomeen Hanhikivelle mahdollisesti rakennettava uusi ydinvoimalaitos. Käytetyn ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitoksilta muualta Euroopasta on tullut ja tulee edelleen kaukokulkeumia arktisille alueille.

Arktisten alueiden ainutlaatuisissa ekosysteemeissä ihmiset, kasvit ja eläimet joutuvat äärimmäisten sääolosuhteiden armoille ja ravintoketjut ovat lyhyitä. Radionuklidien käyttäytyminen, esiintyminen ja kulkeutumisreitit ovat erilaisia kuin lauhkeammilla alueilla, ja niiden haitat maa- ja meriluonnolle saattavat olla paljon suurempia. Ympäristön kannalta kaikkein haitallisimpia aineita ovat ihmisten valmistamat radioaktiiviset isotoopit  teknetium-99 (99Tc), kesium-137 (137Cs), strontium-90 (90Sr), amerikium-241 (241Am), plutonium-238 ja -239,240 (238Pu ja 239,240Pu) sekä luontaisesti esiintyvät radionuklidit radium-226 ja -228 (226Ra ja 228Ra), lyijy-210 (210Pb) ja polonium-210 (210Po).

Arktisten alueiden merkitys kasvaa

Arktisiin alueisiin kiinnitetään yhä enemmän huomiota, sillä ne ovat erityisen herkkiä ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Ilmastomallit ennustavat pohjoisten alueiden lämpenevän enemmän kuin maailman keskimäärin. Lämpeneminen voi kasvattaa myös radioaktiivisen saastumisen riskiä. Arktiksen jääpeitteen kutistuessa öljy- ja kaasuteollisuus pääsevät kehittymään alueella ja niistä voi muodostua uusi ns. TENORM-päästöjen (technologically enhanced naturally occurring radioactive materials, teknisten toimintojen takia ympäristöön vapautuneet luonnon radioaktiiviset aineet) lähde. Jos Koillisväylä avautuu, myös ydinjätteen kuljetus arktisen alueen kautta voi lisääntyä.

Muutokset ikiroudassa, sademäärissä ja sään ääri-ilmiöissä voivat vaikuttaa ydinmateriaalien käsittelyyn liittyviin rakenteisiin esim. Andrejevanlahdella ja johtaa radionuklidien aikaisempaa nopeampaan vapautumiseen saastuneista sedimenteistä tai maaperästä. Lisäksi muutokset lämpötilassa voivat vaikuttaa radioaktiivisten aineiden kulkeutumiseen ja kertymiin ravintoketjuissa.

Euroopan arktisilla alueilla on nykyään myös kansainvälistä merkitystä, sillä nykyaikainen kaupallistunut maailma ulottuu jo äärimmäiseen Pohjolaan saakka. Valitettavasti useimmat arktisen alueen ongelmat ja erityispiirteet ovat tähän saakka olleet vain sivuseikkoja, eikä kaupallistumisen ja kansainvälistymisen yhteydessä ole aina mietitty ympäristönäkökohtia. Nykyään sekä mediassa että politiikassa niistä on alettu kiinnostua. Neuvostoliiton hajotessa alue muuttui pysyvästi ja uusia yhteistyömahdollisuuksia tuli esiin.

Tärkeimpiä arktisten alueiden ympäristökysymyksiä ovat radioaktiivisten saasteiden määrät nykyisin sekä mahdolliset uudet päästöriskit. Tulevaisuuteen tuo uusia haasteita ydinteknologioiden kehittyminen ja lisääntynyt hyödyntäminen. Myös valmiutta ydinonnettomuustilanteissa tulee parantaa sekä lisätä väestön tietämystä radioaktiivisuudesta, ympäristön säteilytasosta ja päästöriskeistä.

Koska radioaktiiviset aineet eivät tunne rajoja, ovat niihin liittyvät haasteet yhteisiä kaikille maille. Radioaktiivisuutta, sen valvontaa ja säteilysuojelua pitäisi tarkastella alueellisen tason lisäksi myös laajemmin. Suomessa, Venäjällä ja Norjassa on kehitetty valmiustoimintaa ja tehostettu säteilysuojelua sekä ympäristön radioaktiivisuuden valvontaa kansallisella tasolla, mutta tiedonvaihtoa ja suoraa yhteistyötä maiden ja niiden viranomaisten ja tutkimuslaitosten välillä tulisi lisätä. Se lisäisi maiden välistä ymmärrystä ja luottamusta, ja parantaisi kaikkien osapuolten mahdollisuuksia ehkäistä riskejä ja ratkaista ongelmia.